4.9.1. Suomalaiset yhdeksiköt luonnehtivat itseään

Oleminen on minulle luonnollista. Olen läsnä usein näkymättömänä. Minäkuvani on vaatimaton ja mitätön.

Jos palaute ei tule perille ei se minua ”häiritse”. Oma palaute sisimmästäni on tärkeintä.

Tuntematon on luonnollista. Se ei häiritse eikä pelota. Olen sinut minkä tahansa kanssa. Minulla on yhteys tuntemattomaan, tuonpuoleiseen. On samantekevää olenko tällä vai tuolla puolella.

Läheinen saa tulla luo ja ottaa mitä tarvitsee. Odotan toisten toimivan samoin.

Annan vapaan tilan läsnäoloon. En vedä, työnnä, enkä töni. Annan ihmisille tietämättäni mitä annan, ”tekemättä mitään”. En ota itselleni, en ravitse itseäni. Oma tarvitsevuus on syrjässä. En koe merkittävyyden tunnetta.

Yksinolo ollut aina hyvä, ei ahdistava asia. Suhde sosiaaliseen kenttään, ympäristöön sen sijaan on ongelmallinen, koska siinä olisi lähdettävä aktiiviin toimintaan. Jos ryhmällä on agenda, tehtävä, niin sen kanssa on helppo olla, koska se on yhteinen. Ikiomat päämäärät sen sijaan katoavat tai ovat vauva-asteella.

Antautuminen olemiseen on aivan ”jees”. Siksi spontaanisti syntyvä ryhmä on ok. Jos ryhmässä pitää syntyä jotain, suorittaa, jotta syntyisi tulosta, tulosvaade aiheuttaa stressiä.

Syntyy luottamus ryhmään, turvallisuus, kun ryhmä itse löytää tarkoituksensa. En halua oman selvän tavoitteellisuuden tulla tietoon, näkyviin, esille, koska se on persoonallisesti itseäni.

Minulla on hyvä intuitio, vatsa. Mielen maailma on minussa, sisälläni, ei ainoastaan aivoissa. Asioiden pohjana on sisältä syntynyt tieto, kokonaisvaltaisesti koostuva ja jäsentynyt.

Yhdeksiköt kertovat miten heistä stressitilanteissa kaikki prioriteetit tuntuvat sekavilta, he seuraavat tuttuja rutiineja ja välttävät muutosten tekemistä tai aloitteellisuutta.

Yhdeksiköt kertovat miten heistä levänneinä on luonnollista laittaa henkilökohtaiset ja ammatilliset asiat tärkeysjärjestykseen. Hyvillä mielin he kykenevät myös motivoimaan itseään ja muita prioriteettien mukaiseen toimintaan.